oulass(at)gmail.com

Oula Salokannel (s. 1981, Lahti) käyttää installaatio-tyyppisten teostensa osatekijöinä tekstiä, suomen kieltä, valokuvaa ja esineitä. Hän kokoaa asetelmia erilaisista esineistöistä ja lähteistä, kuten rautakaupoista, pusikoista ja varastoista — suomalaisen taajama-asutuksen monihistoriallisilta leikkauspinnoilta.

Salokannel on työskennellyt kuvataiteilijana vuodesta 2006 alkaen. Hän on pitänyt yksityisnäyttelyitä Suomessa ja osallistunut yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Salokannel on saanut kuvataiteilijan koulutuksen Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulussa Imatralla ja tehnyt taiteen maisterin tutkinnon Aalto-yliopistossa Porin Taiteen ja median laitoksella. Salokannel asuu ja työskentelee Helsingissä ja Lahdessa.

Työni on lähtenyt liikkeelle kysymyksistä, jotka koskevat lähietäisyyden arvottamista: Onko ympäristö joskus nähtävissä pelkän toiminnan tai välineellisen hyödyn kautta vai edellyttääkö tällainen maailmasuhteen pelkistäminen joksikin määritetyksi ympäristöksi aina aktiivista tunteiden tukahduttamista? Miten kestävänä ja kannattelevana ihmiset ympäristönsä kokevat. Yhdistyykö ympäristö ajallisesti moniin suuntiin ja viitepisteisiin, millaisen historiallisen mielikuvituksen varassa tai vajeessa koettelemme lähiympäristöämme, -menneisyyttämme ja läheisiämme. Kysymys arvottamisesta liittyy säilyttämisen tarpeellisuuteen. Jos menneisyyden jäänteet hävitetään, aika kaventuu ja paikoitellen se loppuu. Hallitsevan luennan tai ”maiseman” takana piilee jäänteitä, entisiä kuvia, hiljaisempia ajallisuuksia. Onko syy niiden näkymättömyyteen niiden sosiaalisessa epäkäytännöllisyydessä, vallankäytössä: näemme, muttemme välitä? Vaiko vain siinä, että ympäristö jossa ne ovat aikanaan toimineet on jo niin pitkälle hävitetty, ettei oma aika eli näköala tavoita niitä: en oikeasti näe, enkä siis välitä. Näköalattomuus on päättyneen ja suljetun ajan kuva. Se merkitsee stagnaatiota ja tunnottomuutta, sukupuuttoa. Vastaavasti taas mahdollisuuksina avautuva näköala edellyttää rikasta lähietäisyyttä.

Kuvantekijänä tarkastelen ajankulkua määrittelyn ja kamppailujen kohteena, kuten asuinympäristöjen materiaalisina ja tekstuaalisina jäsennyksinä. Pyrkimyksenäni on asettaa jokin jo-tunnettu merkitys ja vallitseva jäsennys, ”ajankuvan” ilmaus, avautumaan uuteen valoon. Tällainen kuvan siirto ja vaivihkainen välittyminen vertautuu ”jälkikuvaan” sekä toisaalta asetelman jäsentymiseen uudelleen. Näissä ajankuva on pakotettu päättelemään itsensä uusiksi – antamaan aikaa varjostamiensa katvealueiden paljastumiselle, aikaa samaistua omiin vähemmistöihinsä. Kuvantekemisessä lähietäisyyden avaaminen tuottaa toista aikaa.

Teokseni ovat kuin täyttymistään odottavia maljoja: Ne saavat käytännössä muotonsa kuljetuksen ja ulosvientiensä kautta. Ne rakentuvat viittauksista itsensä ulkopuolelle kuvan aikaan – maljaan jonka kuva on kesken ja tekemättä. Tämä ajankuvan ja kuvan ajan keskinäisessä jännitteessä syntyvä hidas, jälkijättöisesti täydentyvä katsojakokemus, eräänlainen "jälkikuvan alue", on teoksen varsinainen muoto.

C V
Kuviot tapetilla eli miksi huolehtia jälkikuvan alueesta?
Näyttelytiedotteita