|
Zanabazar Fine Arts Museum, Ulaanbaatar,
Bare house — Ulaanbaatar -näyttelyssä
3.10. - 11.10. 2011
” Koivu liittyy myös läheisesti suomalaiseen sielun maisemaan. Pyhä puumme koivu on myyttinen sielun maiseman osa. Harvoin myytti kuitenkaan koivun tavoin on samalla osana arkipäivää: huonekaluna, kirveenvartena, paperina, juomana, astiana, kenkänä, sormuksena, tapettina, lattiana, vihtana, sokerina, polttoaineena, ja merkittävänä osana puunjalostusteollisuutta mm vanerin, sellun ja sahatavaran raaka-aineena. Koivu on jatkuvasti meidän kaikkien suomalaisten henkinen ja fyysinen materiaali, niin luonnossa liikkujille, kuin taidekäsityöläisille, muotoilijoille, kuin teollisuudelle. Aikaisemmin koivuvitsalla oli huomattava merkitys myös lasten kasvatusmenetelmissä. Koivun merkitystä henkisenä kokemuksena ilmaisee, että se valittiin 1988 Suomen kansallispuuksi.”
- Metsänhoitoyhdistys Metsäpohjanmaa
Matkasimme Mongoliaan junalla Porista Helsinkiin, Helsingistä Moskovaan ja Moskovasta Ulaanbaatariin, Mongolian pääkaupunkiin. Yli seitsemän tuhatta kilometriä kattavan matkamme varrella huomasimme, miten näkyvä asema koivupuulla oli kaupallisena sisustus- ja koristuselementtinä. Koivut näyttäytyivät jo urheiluliikkeessä, josta ostimme vaelluskengät Helsingistä lähtiessä. Moskovassa koivut koristivat ylellisen GUM-tavaratalon sisäänkäyntiä. Ja ne tervehtivät meitä Ulaanbaatarin lattekahviloissa. Ne löytyivät seuraksemme jopa kaukana Sisä-Mongoliassa, jonne päädyimme loppukesästä lomailemaan. Tämä kokemus sai meidät miettimään koivua uudessa valossa. Meille koivu oli aina ollut ehdottoman suomalainen asia, mutta kaiken näkemämme jälkeen oli ilmiselvää, että koivu on aivan yhtälailla osa myös venäläistä kulttuurista kuvastoa. Mielessä vaivasivat myös hämärät muistikuvat vanhoista mongolialaisista elokuvista. Niissä rakastavaiset tapailevat koivikoissa toisiaan aivan yhtä romanttisesti, kuin parhaissa Suomi-filmeissä konsanaan.
Näiden ajatusten pohjalta sitten rakensimme Ulaanbaatarissa Zanabazar-museon Paljas talo -näyttelyyn eräänlaisen “paviljongin”, rakennelman, jonka sisällä pyöri intensiivisiä — jopa psykedeelisiä — rakkautta ja sotaa koivikoissa esittäviä vanhoja elokuvakatkealmia niin Suomesta, kuin Neuvostoliitosta ja Mongoliastakin. Luotien ja rakastavaisten lisäksi teoksessa yhdistyi monenlaisia arkkitehtuurin elementtejä, jotka etäisesti punnitsivat suhdettaan koivuun. Kiinalaisesta lastulevystä rakennettua paviljonkia kruunasi jurtan kattoikkuna (eli kruunu). Sen piha-alue haki muotonsa japonistisesta Artek-tuotannosta synnyinkipinänsä napanneesta säleseinästä, sekä tämän päivän ulaanbaatarilaisesta rakennus- ja mainoskulttuurista.
Paviljongissa monikäyttöinen koivu, kansallisena symbolina ja esityksenä, on jo lähtökohdiltaan kansainvälisesti jaettu — jo sekoittunut. Tässä Venetsian biennaalin ja maailmannäyttelyn esityskonteksteihin viittaavassa rakennelmassa kansallisten kulttuurien ajankuvat tai tunnuspiirteet rinnastuvat toisiinsa. Yhdistyessään sekä elokuvalliset että arkkitehtoniset lainaukset ja viittaukset luovat uusia käännöksiä ideoista ja ihanteista — tai pikemminkin näiden esityksistä, ”ajankuvista”, joista kulttuuriset kuvastot ovat pitkälti rakentuneet. Paviljonki on näin myös vihje ajan ajattelulle: aika, jota elämme, muotoutuu jatkuvasti toisiinsa limittyvinä kuvastoina. Siinä missä kuvastot asettuvat hakemaan toisistaan vertauskohtia, limittyvät Suomi ja Mongolia toisiinsa ”samassa ajassa”, tällä koivupuun hallitsemalla ”pohjoisella leveyspiirillä”. |
